Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla, vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.
Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.
Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö viimeinen hetki jo ollut käsissä.
Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."
"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.
Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin silmin.
Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut, että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.
Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.
5.