"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"
Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa yötä.
Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon suojeluksessa.
Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.
Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.
Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva
Kristinaa.
"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa, linna on puhdistettu ja suljettu."
"Ovatko he lähteneet?"
"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä; muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit. Rahavaunut lähtivät jo aamulla."
"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"