Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei tiennyt kertoa enempää.
Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja rämeiden keskelle.
"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin, etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen uhriksi."
"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."
"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasi
Esbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."
Ja hänen tahtonsa tapahtui.
Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat taivaalle.
Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän kohtaisi sotajoukkonsa.
Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.
Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.