"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasi
Sten.
Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety, kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.
"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.
"Tunnetteko minut?"
"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin pysyttäytyäkseen pystyssä.
Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne, niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä lieventää."
Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin kouristuksen käsissä.
"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.
"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.
Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein uhmaavalla ryhdillä.