"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen kauneus!"
"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.
"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"
"Teen sen parhaan vointini mukaan."
Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka vieras oli.
Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin hänestä tuntunut.
Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.
Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen tuoksua.
"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän uudestaan.
Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä rakastetun luo.