Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin: parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.
"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen, sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen kanssansa kahden salakamarissa.
"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.
"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"
"Silloin me puolustaudumme!"
"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle suosiollinen."
"Kyllä muistan sen."
"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."
"Mikä, herra?"
"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän houkutteleekin."