Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia, joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.
Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut, osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä, ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.
Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.
Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.
Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.
Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen.
Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.
Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.
Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti turvaan.
Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä, mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui, suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.
Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.