"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten, sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran, joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa, hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."
Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.
Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä
Tukholmaan.
Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan poistunut hänen luotaan.
Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.
"Tietääkö Kristina rouva…?"
"Kyllä, herra!"
"Jollen pääse perille, niin sano…"
Esbjörn kuunteli tarkoin.
"Isän… maa… ennen… kaikkea…"