Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä, saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.
Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia odotti.
Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.
"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion; kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa vihollisen maasta pois."
Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja esittääkseen asian.
Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin vastaan.
Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:
"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme. Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin; kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"
Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan valtionhoitajan mieheksi.
Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä, kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta, silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen: