Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin. Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.
Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä, missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan suuntaan.
Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.
Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.
Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa, mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo olisi siirtynyt häneen.
Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen ympärillään, sanoi hän heille:
"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"
Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä, kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat odottamatonta menestystä.
Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.
Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.