Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.
Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan vetäytynyt työstä pois.
Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka oli ottanut niskoilleen.
Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:
"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua. Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista; ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."
Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä ne kaikki ympärillään.
Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.
Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän itkeä.
Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.
"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.