Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin konsanaan.
Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana, viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.
Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä, kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.
Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia.
Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen suosikit ainakin.
Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat iloisina heitä vastaan.
Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven taa.
Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä Strengnäsiin.
Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan asia työnnettiin syrjään.
Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää. Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän, eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.