Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat kukin osastonsa.
Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus jatkuva talosta taloon.
Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.
He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus loitompaa.
Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.
Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään! Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.
Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.
Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.
Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla surmaniskulla.
Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki viholliset olivat poissa tai kaatuneet.