"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua kohtaan."
"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."
"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni pojat isänsä luo."
"Oi Anna, Anna!"
"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen; mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö, että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä viimeiseen saakka."
Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään Kalmariin.
He saapuivat viivyttelemättä.
Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.
"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."
"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on uskonut sen minulle."