"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"
"Tämä on minun työni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme kukin omamme."
Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.
Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:
"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.
Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman häntä.
Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.
Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään, suojellakseen ja puolustaakseen häntä.
Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin Maunu otti itselleen sen oikeuden.
Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan kunnioitusta.