Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta; kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.
Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje saapui Kalmariinkin.
Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.
Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä. Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.
Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.
Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen
Suomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.
Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä. Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo rouva!"
"Mitä on tekeillä?"
"Turo on täällä!"
"Turo! Mistä hän tulee?"