"Sitten teen minä sen!"
"Jos voitte!"
"Mitä annat silloin?"
"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi nauraen.
Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt kuiskailivat he keskenään.
He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies. "Älkää pyytäkö sitä minulta."
"Ajattele suurta summaa!"
"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."
"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin eikä päivän näkyviin."
"Kuinka se käy päinsä?"