Täytyi alottaa.
Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.
Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.
Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea, ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen vallassaan.
Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.
"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.
Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.
Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä keralla.
Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta.
Hän ainoastaan peitti kasvonsa.
"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan nuhteet olisivat koskeneet.