Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.
"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.
"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."
Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä käsin polvilleen.
"Jaa vai ei! Valitse!"
"Saanko sitten jäädä henkiin?"
"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."
"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös", vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."
Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"
Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.