Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.
Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.
Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.
Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.
Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.
"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.
Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."
"Meillä on kavaltajia joukossamme!"
Syntyi yleinen surina.
"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."