"En aio vastata siihen ensinkään."
"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka…"
"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään tuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten Svantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu minun tahtoani ja toimiani vastaan."
"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee, ettei mikään muu auta", puuttui Skaran piispa puheeseen.
Strengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina rouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden täydellä vakaumuksella:
"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa täysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa hän kansan sydämet ja luottamuksen."
"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää", vastasi arkkipiispa ylpeästi; "hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota, samoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota vaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin."
Katse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että Strengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään aprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut lupaava.
Mutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen muistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa virkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät kuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä, ettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.
Kun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä ankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne edelleen rinnatusten.