Mikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota hän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai itse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä noudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin ja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat siihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.
Edilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa, mutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?… Hän ei uskaltanut sitä ajatella.
Vinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän ruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta. Niin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat onnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa tuskaa, joka häntä kidutti.
Kustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen suunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla öljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut, olipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois. Silloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän mahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä päästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.
Päinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella esiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa Trolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt koskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja kunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.
Yli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan väliin Upsalaan.
Pappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa ollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen kaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän aikoi loistavasti kostaa.
Eräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli saanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi halukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui häntä kummiksi tyttärelleen.
"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan", huudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.
"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani", uskalsi Erik herra kysyä. "Minusta tuntuu muuten, että se on kirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn."