Jano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli rapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja pelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.
Vihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.
"Tulkaa ja seuratkaa minua!" olivat hänen ensi sanansa.
"Arkkipiispan luo?" kysyi vanki innokkaasti.
"Ei tällä kertaa!"
Mies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni edeltä.
Ja hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä mentäisiin.
Vinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi, tarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului sieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta kuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään, niin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen salaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni osansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.
Ja nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!
Valo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja sänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse valinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se hyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän ei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.