"Nyt saatte olla ilman huomiseen!"
"Auta minut täältä pois, Edil!"
"Kuinkas silloin kävisi minulle?"
"Annan sinulle tämän koristuksen!"
"Teillä on useampiakin… Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte olla turvassa…"
"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa puheille?"
"Kyllä koetan!" vastasi mies hymyillen.
Tämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. "Syötä heitä turhilla toiveilla", oli hän sanonut… Tietysti teki mies nytkin niin, ja rouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.
Miehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan… Hänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi elää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!… Olipa kuolema synnin palkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän tahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.
Mutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta, mustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän tunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa ahneuttaan.