Hänet nähdessään hän parkaisi.
Mies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa. "Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini", sanoi hän.
"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään minut täältä pois?"
"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa."
"Vanginmuonaa! Minulle?"
"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt… Huonompaa vuosi vuodelta… Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte vain: 'Se on kyllin hyvää heille'… Maistelkaa nyt itse!"
Silloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku vanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen valkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta vaiensi valitukset ainaiseksi… Jollei Kustaa herra tahtonut häntä puhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri häneltähän myrkky oli saatu ennenkin.
Nämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän ei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: "Juo itse, vanha Edil."
Mies katsoi nauraen häneen. "Entä jollen tahdo?"
Hän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.