Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut, tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä, mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.
"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole aikaa viivytellä."
Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.
Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin paikka syrjemmässä.
Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.
Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat tulleet; hän pani sen Annan eteen.
"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri pilkallisesti.
"Mitä varten?"
"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."
"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."