Nyt käytiin asiaan.
Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.
Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty lahjoa, kaunis Outi?"
"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä salata.
Vankia käskettiin vastaamaan.
Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään", sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."
"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa tuomitsevat hänet!"
"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri. "Olemme kyllästyneet hamehallitukseen… Kovin paljon valkoista käy ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä, että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"
"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.
Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei ollut vähintäkään pelkoa.