Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme kaikki kuoleman omat!"
Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin sadattelevat kielet.
"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai minä panen uhkaukseni toimeen!"
Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.
Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:
"Olette voimakkain; minä alistun!"
"Uskollisuudenvala!" käski Anna.
"Mitäs sillä…"
"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.
Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän täytyi tehdä vala.