Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla,
Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika
(Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa
Göksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös
varmoissa käsissä.
Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän. Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.
Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti käytävä.
Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti, ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys, ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin leiriin.
Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään raivoon.
Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean asian puolesta.
Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään paljonmaksavilla varustuksillaan.
Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin tuloksiin kuin rauhanhierojat.
Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen kuluttua.
"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"