Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.
"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa minulle elämän tai kuoleman!"
"Minä?" kysyi tämä kummissaan.
"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen herransa puheeseen.
Kristina katsoi kysyvästi molempiin.
Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.
Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:
"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt vain sinusta."
"Minusta!"
"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on tuotavana teille surullinen uutinen."