"Antakaa minulle sysäys, kun aika on", olivat hänen viimeiset sanansa.
Valppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset ystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn oli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns Jönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa arkkipiispan palvelukseen.
Tämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia kuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen voimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä, ettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona vastoinkäymisen katkerina hetkinä.
Toukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja valtakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.
Vähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän pyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.
"Nyt on piru merrassa", sanoi hän. "Valtionhoitaja oli tuskin poistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää ja liikettä."
"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne", puuttui Jöns
Jönsinpoika puheeseen.
"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin aikonevatkaan lähteä sieltä."
"Miksi niin?" kysyi Kristina rouva.
"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä", jatkoi Esbjörn. "Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin vakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita tuumia valtionhoitajaa vastaan."