Hän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli heidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä helposti sovittavan.
Mutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin solvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet, joita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja Sten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut jaottaa maahan.
"Hämmästytätte minua suuresti", vastasi tämä, "ja pyydän hartaimmiten teitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut."
Mutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka vähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän kerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan kohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen todellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja palasi koko seurueensa kera piispantaloon.
Sten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.
"Niin pitkälle voi ilkeys mennä", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja kotiin palattuaan kertoi tästä.
"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?" kysyi Kristina.
"Joka ei hyödyttäisi mitään", liitti Hemming. "Se on tyynnyttävä omiatuntojamme", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. "Voi tulla hetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin."
Vanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. "On helpompi padota puroa kuin jokea", sanoi hän, "ja mahtava vihollinen on kukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia."
Soturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti, ettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset ja palasi Rönöhön.