Väkijoukosta kuului huudahduksia ja nyyhkytyksiä ja siihen sekaantui aseiden kalske.
Kuningas janosi pedon tavoin verta. Hän antoi merkin.
"Alkakaa!" käski Didrik Slagheck.
Piispa Mathias oli ensimäinen.
Kaikilla katoilla, kaikissa lyhtypatsaissa, jokaisessa ikkunassa näkyi ihmisiä, ja he valittivat ja kirkuivat joka kerran, kun uusi pää putosi. Keihäsaidan ympärillä tunkeili ihmisiä tuhansittain, naisia makasi maassa itkien ja vaikeroiden, monet miehistä seisoivat kalpeina, palavin silmin ja kädet nyrkissä.
Mutta kun veri alkoi valua katuja virtoinaan, silloin kiihtyi katkeruus yhä enemmän, nurina nousi nousemistaan, kunnes se puhkesi hirmuiseen, jatkuvaan huutoon, läpitunkevaan kostonhuutoon, joka sai vastakaikua jokaisessa sydämessä.
Väkijoukko ryntäsi keihäsaitaa kohden, mutta sotamiehet tarttuivat lähimpiin ja heittivät heidät sen sisäpuolelle. Ulkopuolella seisovat näkivät heidän päidensä putoavan.
Kuningasta ärsytti joukon rääkynä ja hän kutsui Didrik Slagheckin puheilleen. Tämä tuli verissään, ja kuningas kuiski hänelle hymyillen. Ja pian nähtiin sotamiesjoukkojen ryntäävän pitkin toria ja katuja ja tunkeutuvan taloihinkin. Tätä nähdessä valtasi kansan sellainen pakokauhu, että he syöksyivät koteihinsa, sulkivat ovet ja luukut ja piiloutuivat kellareihin ja ulkohuoneihin. Teloituksen loputtua olivat kadut ja torit autiot ja tyhjät.
Mutta Suurtoria peitti 82 kuollutta.
Illalla piti kuningas suuret pidot miehilleen, hovipojat juoksivat ympärinsä täyttäen pikareita, mutta hänen armonsa sanoi heille, etteivät häntä miellyttäneet kalpeat posket eivätkä vapisevat kädet. Jolleivät he tienneet miten saivat verta poskiinsa, saattoi hän auttaa.