Tanskalaiset riemuitsivat. Nyt he luulivat saavuttaneensa päämääränsä, Ruotsin kukistamisen. Kaikki linnat ja läänit annettiin tanskalaisten haltuun, heille uskottiin myös kaikki tärkeät virat. Didrik Slagheck tuli piispaksi Skaraan. Arkkipiispa Kustaa Trollen ja hänen isänsä huostaan uskottiin valtakunnan hallitus. Ja niin lähti kuningas Ruotsista omille mailleen.
Mitä oli tuleva, sitä ei mikään ihmissilmä pystynyt näkemään. Mutta Tanskan kuningas oli pian huomaava, ettei hän ollut voittanut kansaa, vaan ollut ainoastaan herran rankaisevana vitsana niille, jotka itsekkyydestä, voitonhimoisten laskujensa ja kurjan kateuden tähden olivat olleet valmiit kavaltamaan isänmaansa.
* * * * *
Helmikuussa 1521 saapui Tukholmaan sanoma, että Taalain kuparivuorimiehet olivat valinneet Kustaa Erikinpojan johtajakseen.
Pääkaupunki oli tanskalaisten vallassa ja he mellastivat kaikkialla. Mutta missä ainoakaan ruotsalainen sydän sykki, siellä täyttyi se iloisin toivein, ja kuiskaillen rukoiltiin hankkeelle menestystä.
Tukholman linnan vangeillekin saapui vihdoin tämä sykähyttävä uutinen.
Vankila valostui siitä, suru kadotti kärkensä, ja kieltäymykset olivat helpot kantaa; hartaina, jos mahdollista vielä palavampina kuin ennen kohosivat rukoukset taivaalle rakastetun pojan ja sukulaisen puolesta.
Severin Norrby oli lähtenyt Tukholmasta hyvän aikaa ennen kuningasta; syksyllä oli hän piirittänyt Kalmaria ja vihdoin sen valloittanutkin. Urhea Anna Bjelke oli ottanut osaa puolustukseen, vihollisen kuula kaasi hänet maahan, ja hän oli niin onnellinen, että sai kuolla ennenkuin tarvitsi väistyä paikaltaan.
Voittaja oli siksi ritarillinen, että käski antaa hänelle sotilaallisen hautauksen kaikella sillä loistolla, mikä päällikölle kuului, ja niin voittajat kuin voitetutkin seisoivat haudalla paljain päin. Maahanlaskemisen jälkeen ammuttiin haudalla kiväärin laukaus, ja Severin Norrby virkkoi kovalla äänellä: "Kymmenen sellaista naista kuin Anna Bjelke tekisivät maan voittamattomaksi. Kunnia hänen muistolleen!" Tanskalainen merisankari jäi muutamiksi kuukausiksi Kalmariin. Mutta eräänä talvipäivänä ilmestyi hän äkkiarvaamatta Tukholman linnaan ja ilmoittautui Kristina rouvalle. Tämä kalpeni hieman, mutta otti sitten hänet vastaan äitinsä ja sisarensa keralla.
Lyhyen aikaa keskusteltuaan läsnäolijain kanssa pyysi hän puhutella
Kristina rouvaa kahdenkesken.