"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa."
"Mutta kirkko…"
"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on esimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."
Piispa kääntyi pois. "Tahdon koettaa nukkua", sanoi hän. Mutta niin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää. Viisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä nyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa, kun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli suututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja hän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja luottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen yliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut puhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin tekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin harrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota sydämessään halveksi.
Kuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien eteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina varjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi ainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina syöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä sidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella oli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen oli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.
"Mene pois luotani, paha henki!" ähkyi hän hien helmeillessä hänen otsalleen. "Oi Elsa, Elsa!"
"Tässä olen, herra!" sanoi lempeä ääni.
"Sinä olet minun hyvä enkelini!" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan. "Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka olenkin paljon rikkonut."
"Hyvin rakas!" kuiskasi Elsa.
"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen rikkonut häntä vastaan?"