Elsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut niitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä. Mutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti luostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut saamatta viimeistä voiteluaan.
Elsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja palasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa ja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö hän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan vieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta, jollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.
Hän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille alustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.
Hän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja nyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja toimelias herra.
Kesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana juhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta portista, ohi talojen raunioiden.
Mutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan seikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle kimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään laulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa kuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan lupauksen: "Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka puolustamaan armasta synnyinmaatamme!"
Elsa kuunteli laulua iloisin mielin.
"Niin, niin", tuumi hän itsekseen. "Vanha on mennyt, uusi aika alkaa! Maa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli kansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva."
Ihmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja jättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.