Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään. Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.
Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen… se onnistui… pikari, missä se oli?… Niin, tuolla… Hän kallisti päätään… Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä… Hän tahtoi huutaa, mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin… Mahdotonta!… Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan, ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.
Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.
Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.
Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän pelästyksen leiman elottomille kasvoille.
Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.
"Itse ilmetty paholainen!"
"Hornasta tullut!"
"Paha tunnusmerkki!"
"Nyt alkaa rangaistus!"