Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi, kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."
Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää ja kakkuja.
Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi terveeksi jälleen.
Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä, että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.
Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän uskaltanut ilmaista tälle itseään.
Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli, että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla, silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon, että voi pysyä hengissä.
Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän, mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.
Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten joka sanan minkä kuuli.
Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.
Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.