Erik Turenpoika oli kutsunut maan vouteja ja kihlakuntien tuomareita puheilleen Turkuun helmikuun viimeiseksi päiväksi. Kaikki tiesivät, mitä hän heiltä kysyisi, ja asian tärkeys ja vaikeus siihen vastatessa oli levittänyt syvän vakavuuden jokaiselle otsalle ja nostattanut jokaiseen katseeseen syvän mietiskelyn ilmeen.
Turun linna sijaitsi eräällä luodolla Aurajoen suussa aivan kaupungin edustalla; suuresta kokoussalista oli avoin näköala merelle.
"Katsokaas", sanoi ritari kokoontuneille ja viittasi aaltoilevalle merelle, joka oli murtanut jääkahleensa ennen aikojaan. "Mitä voimme tuota mahtia vastaan, joka ulapalla estää meidät etsimästä vierasten apua? Eikö ole aivan kuin se sanoisi meille, että löydämme avun ainoastaan itsestämme?…"
"Mitäpä me voimme tehdä?" väitti muuan vastaan.
"Ilman rahoja!" säesti toinen.
"Ei mitään elintarpeita!"
"Väestö välinpitämätön!"
"Kaikkialla sairaita!"
"Odotettavissa on hirveintä!"
"Olen käskenyt toimittaa messuja!"