Kysymys ei näyttänyt olevan papin mieleen, sillä hänen poskilleen häivähti puna, mutta hän vastasi yhtä urhakasti: "Herra ei laske tunteja ja päiviä, vaan ainoastaan tekoja, jotka tehdään Hänen pyhään nimeensä."
Ritari heitti asemiehiinsä merkitsevän, kysyvän katseen kuunnellessaan papin sanoja. Se oli varoitus, joka ei suinkaan jäänyt kaikilta huomaamatta, sillä nuori aatelismies Niilo Klaunpoika vetäytyi Olavin kera salavihkaa muiden taakse ja lähestyi pappia.
"Olette epäilemättä oikeassa, mutta kun minulla ei ole aikaa kuulla teidän luettelevan kaikkia suurtöitänne, lienee soveliainta, että laskette aikaa tavallisen päivämitan mukaan."
"Minulle on tuhannen vuotta kuin yksi päivä, sanoo Herra!" huudahti kunnianarvoisa isä.
"Milloin kuoli entinen pappinne?" kysyi ritari kääntyen kansaan.
"Älkää sanoko, hän voi käyttää sitä vahingoksenne!" huusi pappi.
Ja seurakunta pysyi vaiti.
"Jollei hän ole ollut täällä kauemmin kuin korkeintaan kaksi kuukautta, sanon minä, että hän on petturi", huudahti ritari, "sillä parisen kuukautta sitten kävi Viipurissa venäläinen lähetystö, heidän mukanaan oli muutamia ruotsalaisiakin, ja ellen pahoin erehdy, oli tämä juuri muuan heistä".
Pappi hätkähti, ja kansa katsoi epäröiden milloin häneen, milloin ritariin.
"Se joka polttaa kirkkoja, voi myös ahdistaa Herran palvelijaa", huusi pappi hurjasti; "mutta taivaan tuli ja leimaus on iskevä hänen syntiseen päähänsä. Seuratkaa minua, lyökäämme hänet maahan ja…"