"Olette sokea ja sokeain taluttaja!" huudahti nainen. "Ihmiset päättelevät vain siitä, mitä näkevät silmillään, mutta he eivät käsitä salattuja tarkoituksia."
"Ettekö tiedä, Valmyra, että ritari pelasti pikku Sakkonne kuolemasta verenvuotoon jouhipaidan väkäsien repimänä?" kysyi Olavi.
Eukon poskilla häivähti puna. "Kyllä, tiedän sen!" vastasi hän. "Sentähden en sanokaan enää mitään kansalle! Jatkakaa vain hyödytöntä työtänne! Hän on pelastanut tyttäreni pojan hengen, sentähden tapahtukoon hänen tahtonsa!"
"Ja linnanvartian on käsketty pitää huolta Sakon kasvatuksesta."
"Tiedän senkin!" huudahti eukko. "Ja sentähden on Sakko kerran uhraava henkensä hänen puolestaan. Mutta katsokaa… katsokaa… kaksi pientä käärmeen sikiötä matelee Sakon jälestä ja tahtovat pistää hänen kantapäähänsä; hän ei näe niitä, mutta hän on ne näkevä, sanon sinulle, että hän on kerran ne keksivä."
Taasen kuului merkki, että toinen tunti oli kulunut, mutta työhalu pysyi yhä samana ja ritari kulki ympäri kansan keskuudessa.
"Mitä tarkoitatte käärmeensikiöillänne?" kysyi Olavi.
"Ne piiloutuvat joko pöllönnaaman taa tai pitkään papinkaapuun."
"Isä Tobias?"
Eukko naurahti hiljaa.