Ritari oli tullut takaisin. "Valmyra!" sanoi hän. "Tule pappilaan illalla, haluan sinua puhutella."
"Minä tulen", vastasi hän ja meni takaisin metsään.
Mutta kun kuului merkki kolmannen tunnin päättymisestä, silloin panivat useat lapionsa pois, he eivät jaksaneet enää kauemmin.
Ainoastaan parisenkymmentä jatkoi, niiden joukossa lähes viisikymmenvuotias nainen; hän ei kaivanut ainoastaan syvemmälle, vaan jäntevämmin kuin kukaan muu; oli kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut hänen joutumisestaan muiden edelle.
Ritari, Werner ja melkein kaikki asemiehet seurasivat häntä tarkkaavaisesti, oli ainoastaan muuan nuori poika, joka saattoi kilvoitella hänen kanssaan voitosta.
Vihdoin oli tunti lopussa; hän se oli voittanut! Kun öljy on lopussa, sammuu lamppu, ja nainen oli vaipunut maahan, missä hän makasi liikkumatonna ja näköjään tunnotonna.
Werner omisti hänelle kaiken huolenpitonsa sillaikaa kuin palkinnot määrättiin ja jaettiin. Kun se oli tehty, kysyivät ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, eikö naisen voitto ollut jaettava heidän keskensä.
Mutta silloin nainen hätkähti, avasi silmänsä ja viittasi kahteen pieneen poikaressuun, jotka seisoivat vierellä käsitysten ja katselivat häntä. "Lapsenlapseni… viekää heidät täältä!" Vielä rukoileva katse, ja hänen elämänsä oli päättynyt.
Mutta ritari viittasi rahvaalle kaivettua maata; he olivat itse kumonneet väitteensä, etteivät he voineet tehdä mitään. Se voitto, jonka nyt olivat vain muutamat saaneet osakseen, oli paljon runsaammassa määrin koituva jokaiselle, joka tahtoi tehdä työtä.
Vielä kerran sanoi hän heille, että oli pidetty huolta välttämättömistä elintarpeista ja siemenviljoista, nyt oli heidän oma asiansa käyttää niitä hyväkseen, ja pontevin sanoin hän kehoitti heitä työhön.