Kiirehtien, mutta kovasti tykyttävin sydämin ryhtyi Katarina vaikeaan tehtäväänsä. Hän kirjoitti ritarille tahtovansa nyt täyttää ritarille antamansa lupauksen, että hän ilmoittaisi hänelle, jos jokin todellinen vaara oli tarjolla. Sitten kertoi hän, että mieliala linnassa oli tehnyt täydellisen käänteen; linnaväki oli muuttunut tanskalaismieliseksi, ja liikkui jo puheita siitä, että Tanskan lippu nostettaisiin. Vanha linnanvartia, jota ei kokonaan voitu pitää tietämättömyydessä, oli kaikissa kirjeissään ilmoittanut ritarille epäluuloistaan, mutta kirjeet oli vaihdettu toisiin aivan toisensisältöisiin. Elsaa oli käytetty tähän tehtävään, mutta nyt oli hän vapaaehtoisesti tunnustanut kaiken ja koettanut parantaa asiaa lähettämällä Sakon ritarin luo. "Hän ei ymmärrä eroitusta oikean ja väärän välillä", kirjoitti Katarina, "Rakkaus erääseen teidän asemieheenne hänet on saanut tunnustamaan, eikä hän edes ymmärrä, että hän on ansainnut teidän oikeutetun vihastuksenne, jollette anna armon käydä oikeuden edellä."
Hellävaraisin sanoin kertoi hän ritarille, mikä osa Gunillalla oli ollut asiassa, johon hänet olivat houkutelleet tanskalaiset ystävänsä, etupäässä David maisteri, joka kaikkialla maassa toimi salaa ritaria vastaan.
Elsan oli noudettava kirje myöhään illalla, mutta kun hän tuli, oli hän sangen kiihtynyt.
"Tämä voi tehdä minut onnettomaksi", sanoi hän.
"Kadutko sinä jo?"
"Mitä te silloin tekisitte?"
"Lähtisin itse matkalle!"
"Uskaltaisitteko lähteä?"
"Panisin kenties siten henkeni vaaraan, mutta sellaisesta ei kukaan saa välittää, kun on kysymys maalle tärkeästä asiasta", vastasi rohkea neitsyt.
"Olkaa huoletta, Sakko kyllä menee!"