"Mutta voinko myös luottaa sinuun?"
Elsa mietti hieman. "Tahdotteko olla saapuvilla hänen lähtiessään aamulla ennen päivän nousua?"
Katarina tahtoi, ja päivän ensi sarastuksessa hiipi hän ulos salaportista, jonka Elsa oli avannut; linnan ulkopuolelta pienestä metsiköstä löysi hän tämän odottamassa häntä Sakon keralla.
Sakko kantoi neitsyen kirjettä punonnaisesta kaulaansa ripustettuna; poikanen aivan vapisi ilosta ja innosta päästessään vapauteen. Hänen oli lähdettävä Uudellemaalle, siellä hän pian oli saava tietää huhuja, missä ritari oli, ja sitten tuli hänen heti rientää hänen luoksensa.
Hänen tuli taivaltaa jalkaisin vain päivän eväs mukanaan. Joka kodassa saattoi hän saada palasen ravinnokseen, ja siinä tapauksessa, että hänet keksittäisiin, oli tärkeää, että hänen luultiin kuljeksivan ympärinsä omia aikojaan, ilman päämäärää.
Elsa se etupäässä sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä, sen jälkeen hän sai lähteä. Hän kapusi kuin orava pitkään puuhun, sitten alas jälleen ja vihmasi pitkin tietä. Muutamain minuuttien kuluttua oli hän kadonnut heidän näkyvistään, koko maailma oli avoinna hänen edessään ja — helei vaan — nyt oli hän vapaa kuin ilman lintunen!
Katarina ja Elsa seisoivat äänettöminä ja katselivat hänen jälkeensä. Edellinen ajatteli, kuinka epävarmaa oli, tuliko hänen kirjeensä perille, ja mitä seuraisi, jollei se niin tekisi, toinen tunsi epämääräistä pelkoa, mitä hänelle itselleen oli koituva.
Hiljaisina palasivat he takaisin linnaan, mutta havaitsivat kummakseen salaportin olevan suletun sisäpuolelta. He katsoivat hämillään toisiinsa. Silloin avautui ikkunaluukku heidän yläpuolellaan ja linnanvartia pisti päänsä esiin.
Katarinan näkeminen hämmästytti häntä aikalailla. "Antakaa anteeksi, jalo neitsyt, en luullut teidän olevan ulkona tällaiseen aikaan."
Mutta kun hän oli avannut portin, pyysi hän Katarinaa astumaan ylös luoksensa; hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ja hän tahtoi mielellään ilmoittaa ne hänelle.