"Kunnianarvoisa isä?" kysyi linnanvartia.
"Voin hyvin sanoa, kuinka asia on. Hänen tietämättään voin mennä hänen huoneeseensa ja olen muutamia kertoja saattanut hänet siihen uskoon, että hänen omien himojensa voima on minut tuonut hänen silmiensä näkyviin, — koska minä vastasin hänen intohimoonsa."
"Mitä, teitkö sinä niin?"
"Annoin hänen uskoa niin", huudahti Elsa kärsimättömästi, "lisätäkseni hänen tuskiaan. Hän sanoi kerran David maisterille, että minä olen kaunis kuin synti ja helposti voitettavissa. Sitten oli hän vähällä ottaa hengen Sakolta. Silloin vannoin minä kostavani meidän molempain puolesta, nyt on hetki lyönyt; eilen makasi hän jaloissani ja pyysi ainoastaan pidellä kättäni… Hän tulee mukanani mihin tahansa… kuten koira… tulee kostetuksi Sakon ja minun puolestani."
"Mutta etkö pelkää?"
Elsa vetäisi esiin puukon, jota kantoi vyöllään. "Häntä tai minua varten!" sanoi hän.
"Katala munkki!" jupisi linnanvartia. "Jalo neitsyt, luulen, että tyttö on oikeassa."
"Ja uskallatteko päästää hänet menemään?"
"Jos hän onnistuu, on hän sovittanut syntinsä."
"Minä onnistun, tunnen sen!" huudahti Elsa salamoivin silmin ja leimuavin poskin. "Olen niin kauan ikävöinyt tilaisuutta kostaa, nyt olen sen saanut."