"Milloin lähdette?"
"Odottakaas. Päivän kierrosta päättäen lienee kello neljän paikkeilla. Ainoastaan alempi miehistö on vasta liikkeessä… David maisteri pitää messun. Isä Tobias voi olla poissa päivällisille saakka kenenkään häntä kaipaamatta, ja jos joku huomaa lähtömme tai jos Gunilla rouva kysyy minua, niin sanokaa mitä tahdotte, isä! Mutta nyt, antakaa anteeksi ja siunatkaa minua!" Hän lankesi vanhuksen jalkoihin, ja anteeksianto ja siunaus sulivat yhteen, samoinkuin kaksi jälleen yhdistynyttä sydäntäkin.
Elsa riensi nopeasti isä Tobiaan luo. Kun hän palasi, oli hänellä mytty kainalossaan ja hän suuntasi kulkunsa talliin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin pappi, pukeutuneena munkkikaapuun ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, kulki samaa tietä, ja hetkisen kuluttua nähtiin kahden munkin, suuremman ja pienemmän ratsastavan täyttä neliä pitkin maantietä.
Katarina oli kovasti hädissään; joka minuutti pelkäsi hän, että heitä kaivattaisiin ja ajettaisiin takaa. Ukko Karhuinen oli tyynempi; ehtimiseen hän toisti: "Tyttö oli oikeassa, minun oli jäätävä paikoilleni ja hänen sovitettava mitä oli rikkonut."
Viiden aikaan oli messu, ja Katarina oli saapuvilla kuten ainakin. Kirkko oli melkein täynnä väkeä; sotamiehet ja maalaiset tunkeilivat sekaisin, kun taas kuoriin kokoontui ylempi päällystö. Gunilla rouvalla oli erityinen katettu penkkinsä, mihin eivät mitkään vieraat katseet kuontuneet näkemään.
Aavistettiinko kenties, että oli tekeillä jotakin tavatonta? Jännitetty odotus, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, melkein viittasi siihen. Katarinasta melkein näytti Gunilla vieläkin kalpeammalta, vieläkin riutuneemmalta kuin tavallisesti; suuret silmät olivat laajentuneet vieläkin suuremmiksi, oli kuin niistä heijastuisi epätoivon tuska, ja Katarina, joka istui hänen lähellään, oli kiihkeässä, epätasaisessa hengityksessä tuntevinaan levottomuuden, joka täytti hänen sielunsa.
Hämmästyksekseen kuuli kirkkoväki, että messun jälkeen ensi kertaa luettiin rukous Tanskan kuningashuoneen puolesta. Kuului supinaa kautta seurakunnan, sitten tuli hiljaista, hiljaisempaa kuin tavallisesti.
Mutta kirkosta palattaessa kuului monenlaisia arveluja asiasta.
"Joudummeko nyt Tanskan valtaan?" kysyi vanha kerjäläisukko, joka sai joka aamu messun jälkeen roposen linnanvartian kädestä.
"Mitä uneksit?" vastasi tämä äreästi ja liikutuksella, jota tuskin voi salata. "Ettekö kuullut…"