"Hän oli jo luvannut uskollisuutta ritarin veljelle, Pietari herralle."
"Ja hän ei ole vielä vienyt neitsyttä kotiaan?"
"Hänen täytyy odottaa, kunnes on kulunut suruvuosi hänen äitinsä kuoleman jälkeen."
"Ritari tahtoo kai saattaa meidät Tanskan alamaisiksi kosiakseen meidät ryssille", sanoi muuan vanha talonpoika ympärillään seisovalle joukolle, kun oli päästy pois kirkosta ja linnasta.
"Miksi emme voisi olla Ruotsin puolella nyt kuten ennenkin?" kysyi joku toinen. "Kaikki muistamme herra Sten Sturen, hän oli lempeä ja ystävällinen herra. Ja kun jalo herra Svante Niilonpoika oli täällä muutamia vuosia sitten, lupasimme miehen sanalla ja kättä lyöden pysyä hänelle ja Ruotsille uskollisina."
"Minä olin hänen mukanaan Venäjällä", kertoi muuan torppari, joka kulki puujalalla. "Silloin leikattiin, malttakaas kun katson, luulen, että leikattiin yhdeksänkymmentä kuusi. Ryssä oli rakentanut linnan pelkästä kivestä, jota nimitettiin… niin, mikäs sen nimi nyt olikaan?"
"Ivangorod", mainitsi joku toinen.
"Ivanog… sehän se oli! Me tappelimme, uskokaa pois, kynsin ja hampain, ja ryssiä kaatui kuin kärpäsiä. Lopulta eivät he uskaltaneet edes nostaa päätänsä, eikä heidän tarvinnutkaan, sillä me voimme nujertaa heidän niskansa yhtä hyvin heidän maatessaankin."
"Täytyikö heidän kaikkien kuolla?" kysyi muuan nuori tyttö, jota säälittivät yksin ryssätkin.
"Ei, me otimme ainakin tuhat vankia ja niin monta arkkua hopeaa ja kultaa täytenään, että paluumatkalla upposi kymmenen alusta sentähden, että ne olivat liian raskaasti lastatut."