ERIK TURENPOIKA.
Oli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja pieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin linna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan läntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.
Muuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu, ja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti pelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä jalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä vesilätäkköä, johon hän oli astunut.
"Verdammter Junge!" jupisi hän puoliääneen.
Sillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella. Hän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella, jota piti kädessään.
Melkein samassa paiskattiin muuan ikkunaluukku auki ja tuikea ääni kysyi:
"Kuka siellä?"
Palvelija seisoi liikkumatonna; hän uskalsi tuskin hengittää.
"Kuka siellä?" toisti sama ääni vielä tuikeammin.
Ei mitään vastausta.