"Kuulitte väärin, isä; kuka tulisi tähän aikaan?" virkkoi nuorekas ääni.
"Mutta valo! Emmekö molemmat nähneet, kuinka se loisti luukunraosta?"
"Se oli kenties tähdenlento!"
"Mahdotonta, onhan pilkkosen pimeä! Parasta on mennä alas katsomaan."
"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?" Tässä tuli puhuja ikkunan luo. "Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin nähdä synkimmässäkin pimeydessä…" Nyt seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista. "Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone mennä kissakaan", jatkoi ääni.
"Mutta minun pitäisi kuitenkin…" Tällöin paiskattiin luukku kiinni, mutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa, sitten hieman loitompaa.
Palvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän ei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven kiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai pelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan puuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä seurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui valoa, ja avaimet kalisivat vastakkain.
"Valaise lampulla lähempää", virkkoi sama ääni, joka äsken oli kuulunut.
"Antakaas kun minä autan, isä", virkkoi nuorempi ääni. "Minä tunnen lukon paremmin kuin te."
"Lukossa on avain ennestään!" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan turhaan saada avainta sopimaan lukkoon. "Enkö jo sanonut, että täällä on piru merrassa?"