He katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan siemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava muuriksi heidän välilleen?
"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?" kysyi Gunilla vapisevalla äänellä.
"Olen myös sanonut irti uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni häntä kohtaan."
"Pyhä neitsyt, onko se mahdollista!"
"Minun täytyi, Gunilla."
"Täytyi! Kuka pakoitti?"
"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna, kapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä. Kummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?"
"Sellaista puhuvat hänen vihamiehensä."
"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan niistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa tehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja rampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan kerjuusauvaan?… Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää näihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan ja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin."
"Se ei ole mahdollista!" huudahti Gunilla kalpeana kauhusta ja pelästyksestä.